Olipa kerran metsästäjä, joka päätti lähteä testaamaan uutta haulikkoaan läheiseen takametsään. Hän pakkasi muutaman paksin hauleja selkäreppuunsa, heitti haulikon olalleen ja innokkaana suunnisti suurten kuusten katveeseen.
Aikansa taivallettuaan ja kuullosteltuaan metsän ääniä, hän saapui suurehkolle metsäaukealle. Aukea oli kellertävän heinän peitossa ja aivan puuton lukuunottamatta keloa männyntynkää, joka seisoi keskellä aukeaa. Metsästäjä tarkasteli keloa matkan päästä ja huomasi sen kylkien olevan täynnäluodinreikiä. ”Kuka ihme nyt pelkkää keloa ampuisi?”, mietti metsämies ja meni katsomaan puuta lähempää.
Luodin reikien lomassa kelon kyljessä pilkotti suurehko kolo ja
uteliaisuuttaan metsästäjä työnsi siitä päänsä sisään. Siinä samassa suuri metsänpeikko tarttui metsästäjää tiukasti korvista kiinni.
– ”Ota suihin!”, peikko vaati.
– ”En ota!”, metsästäjä vastasi.
– ”Ota kerran suihin, niin päästän korvistas irti ja saat mennä”, peikko ehdotti.
Metsämies tunsi olevansa ansassa ja tovin mietittyään päätti ottaa peikon kalun suuhunsa, jotta pääsisi pinteestä. Peikko alkoi vetkuttaa lantiotaan ripeään tahtiin ja samalla kiimoissaan hoki:
– ”Taijat tykätä tästä?! Taijat tykätä tästä?!”
Aikansa vetkutettuaan peikko ärjäisi kovaan ääneen ja päästi lastinsa metsämiehen suuhun. Lauettuaan peikko lupauksensa mukaisesti päästi metsästäjän korvista irti. Metsämies kimposi vapauduttuaan irti kelon kolosta ja räki mällit suustaan pihalle.
– ”Ja ny sää metsänpeikko kualet!” mies huusi raivoissaan, tarttui haulikkoonsa ja ampui molemmat piiput keloa kohti. Se ei vielä riittänyt, vaan latasi uudemman ja uudemman kerran, niin kauan kunnes kaikki panokset olivat loppuneet. Kelo oli entistäkin reikäisempi ja metsän täytti hiljaisuus.
– ”Kuolikohan se?” metsämies tuumaili itsekseen ja koska halusi varmistua asiasta meni katsomaan keloa lähempää. Varovasti metsästäjä työnsi päänsä samaisesta kolosta sisään ja samassa Metsänpeikko tarttui häntä korvista sanoen;
– ”Nonni, mähän sanoin että taijat tykätä tästä!”
