Vuosia sitten minulla oli lukiossa opettaja, jonka mies menehtyi yllättäen sydänkohtaukseen. Viikon kuluttua puolisonsa kuolemasta opettaja työnsi tunnin päättyessä tavarat syrjään pöydältään ja istuutui sille.
Ikkunasta tulviva auringonpaiste valaisi opettajan mietteliäät kasvot, kun hän sanoi: ”Ennen tunnin loppua haluaisin puhua teille asiasta, joka ei mitenkään liity aiheeseen mutta on silti äärimmäisen tärkeä. Me olemme kaikki tulleet tähän maailmaan oppimaan, antamaan omastamme, rakastamaan ja arvostamaan muita ja olemaan lähimmäistemme käytettävissä. Kukaan meistä ei tiedä, milloin tämä hieno kokemus päättyy. Elämä voidaan ottaa meiltä pois silmänräpäyksessä.”
Opettajan silmät kostuivat hänen jatkaessaan: ”Luvatkaa minulle, että tästä lähtien huomaatte jokaisella koulumatkalla jonkin kauniin asian. Ette välttämättä tarvitse edes silmiänne. Jonkun keittiöstä voi leijua nenäänne herkullinen pullantuoksu. Voitte kuulla puiden kahisevan tuulenvireessä. Aamuaurinko voi saada syksyn viimeisen lehden hehkumaan sen leijaillessa hiljaa maahan. Tarkkailkaa pikkuasioita, ja nauttikaa niistä. Tämä voi kuulostaa teistä arkiselta, mutta niistä elämä koostuu. Meidät on pantu tänne nauttimaan pienistä iloista, joita usein pidämme itsestään selvinä. On tärkeää huomata ne, sillä ne voidaan koska tahansa ottaa meiltä pois.”
Luokkaan oli laskeutunut syvä hiljaisuus. Me keräsimme kirjamme ja poistuimme vaitonaisina. Sinä päivänä tein kotimatkalla enemmän huomiota kuin koko lukukaudella siihen mennessä. Opettajan sanat palaavat yhä silloin tällöin mieleeni. Muistan, kuinka lähtemättömän vaikutuksen hän meihin teki, ja yritän arvostaa elämän pikkuseikkoja, jotka niin helposti jäävät meiltä huomaamatta.
Kun ihminen vanhenee, hän ei kadu tekemisiään vaan sitä minkä on jättänyt tekemättä.
Upeaa päivää sinulle!
Lähde: Positiivari Plussa 03/2000
