Elelipä kerran kissa ja norsu samassa rivarissa naapureina, mutta eivät tunteneet vielä toisiaan kunnolla.
Katselipa norsu vain kissan komeaa punaista bemaria, joka oli parkissa kämpän edessä ja mietti mitä se noin komealla autolla ajelee.
Kissa taas naureskeli itsekseen norsun 1,3 kadetille, että onpas ruotonen auto norsulla.
No olipa norsu sitten eräänä perjantai-iltana paikallisessa ryyppäämässä ja pilkun jälkeen matkalla kotia kohti. Hän päätti oikaista kännipäissään läheisen rakennustyömaan läpi ja otti ja tippui suureen monttuun, eikä sitten millään päässyt pois sieltä.
Kissa sattui olemaan samaan aikaan yöjuoksulla ja oikaisi samaisen rakennustyömaan kautta. Norsu tämän huomattuaan aneli kissalta: Auta nyt hyvä naapuri minua onnetonta.
No kissa siihen: Odota hetki, haen mun punaisen bemarin ja jeesaan sut ylös.
Kissa haki bemarin ja tiputti narun kuoppaan ja veti norsun ylös.
Olipa toinen kerta sitten kissa paikallisessa ja pilkun jälkeen lähdössä kotia kohti.
Päätti oikaista rakennustyömaan kautta kotiin ja kuinka ollakkaan tippui samaiseen monttuun.
No, norsu oli yökävelyllä ja päätti oikaista rakennustyömään kautta kotiin.
Kissa huomasi norsun ja alkoi anelemaan: Norsu kiltti, jeesaas mut ylös täältä montusta.
Norsu sanoi: Venaas hetki, ja otti ja veti mulkkunsa housuista, tiputti sen kuoppaan ja veti kissan ylös.
Mikä on tarinan opetus?
Kun on riitävän iso SE, ei tartte punaista bemaria.
